Varoitus, tänään ei allekirjoittaneesta irtoa kovin syvällistä tekstiä.

Turhauduin tänään pahan kerran vaatekauppojen kokoluokitteluihin sovitellessani paitoja muutamassa kaupassa (jotka sivumennen myyvät kaikki aika samanlaista ja pitkälti samanmerkkistäkin kamaa). Taustainfona mainittakoon, että olen mielestäni aika normaalikokoinen joka suhteessa ja ostan useimmiten vaatteita kokoa M tai 38. Missionani oli löytää jonkinlainen yksinkertainen biletoppi, bolerontapainen sellaisten kanssa pidettäväksi sekä neule/villapaita talveksi. Ensin sovitin paria mustaa tuubitoppia. Ensimmäisestä mallista M-kokoinen oli muuten ok, mutta siihen mahtuivat vain puolet tisseistä. L taas ei pysynyt päällä ollenkaan. Toinen oli ihana tyköistuva sivuvetoketjullinen, mutta kauhukseni koko 38 ei mennyt päälle mitenkään. Kokoa 40 ei tietenkään ollut, parempi niin, olisi kestänyt hetken toipua järkytyksestä jos olisin siihen joutunut turvautumaan. (Lähinnä siksi, että olen viimeisen vuoden aikana liikkunut suht aktiivisesti ja olisi tiukka paikka huomata lihoneensa.) Yksi XS-kokoinen (!) neulepaita oli liian iso, toisesta taas S oli juuri sopiva. Tyköistuvaksi tarkoitettu lyhythihainen kauluspaita kokoa 38 taas oli liian iso. Tarkemmin ajatellen, onhan mulla paritkin farkut kokoa XL ja toisaalta muutama henkkamaukan XS-t-paita. Ei siis niinku mitään logiikkaa hei.

Miksi kaikki nätit topit on suunniteltu 175-senttisille ja 50-kiloisille, joilla on A-kupin tissit?

Lueskelin eilen illalla vanhoja päiväkirjojani, kun en saanut unta. Etenkin lukion tokaluokan jälkeisen kesän ja abivuoden syksyn merkinnät herättivät paljon ajatuksia ja saivat palaamaan menneeseen. Se vuosi oli elämässäni merkittävä, sillä ensimmäinen seurustelusuhteeni oli päättynyt, olin tutustunut kokonaan uuteen kaveriporukkaan ja koin ahdistusta tulevaisuudesta ja yo-kirjoitusten jälkeen häämöttävistä päätöksistä ja vastuusta. Reagoin tähän ahdistukseen bilettämällä minkä ehdin ja murehtimalla rakkauselämästäni oikein olan takaa. Joka viikonlopulle piti kehittää toimintaa, jonka jälkeen sitten taas kelailtiin tapahtumia eestaas ja päiväkirjan sivut täyttyivät nopeasti. Monet senaikaisista ajatuksistani sekä itkettävät että naurettavat. Ironista kyllä, 17-vuotias minäni murehti ihan tosissaan, löytääkö enää elämänsä rakkautta! Välillä pohdin ihmisiä ja tapahtumia terveen analyyttisesti, välillä olin niiden takia hajota palasiksi. Löysin myös kaksi kirjoittamaani runoa, jotka on päivätty 2.8.1998. Julkaisen ne nyt tässä:

Haluan uskoa
että se oli aluksi kaunista
ja että niiden sanojen takana
jotka sinäkin olet unohtanut
oli joskus jotain totta
Mihin kadotit hymysi,
oliko sekin naamio?

***

Jos aurinko tulee esiin jo huomenna
lupaan olla ajattelematta sinua
lupaan, että poltan omat siltani
lupaan vuodattaa kyyneliä
mutta vain itseni vuoksi
Sinä,
ainoa joka osaisit korjata sydämeni
et ole enää täällä.

Minulla on jostain syystä tapana miettiä, ketä julkkista (yleensä näyttelijää) ihmiset, sekä tutut että tuntemattomat, muistuttavat. Johtuneeko siitä, että katson suhteellisen paljon elokuvia, mene ja tiedä. Joissakin näen tosin myös muusikoiden, poliitikkojen tai muiden julkimoiden piirteitä. Töissä asiakkaisiini kuuluu mm. J. Karjalaisen, Edward Nortonin, Tom Greenin sekä Jörn Donnerin kaksoisolento. Isäni on ilmetty piispa Eero Huovinen ja lähipiiristä löytyy myös itse Tom Cruise. Kavereihini lukeutuvat lisäksi Sandra Bullock, Julia Stiles ja Owen Wilson. Samalla salilla käy Drew Barrymore ja samaa bussilinjaa käyttää Katherine Kelly Lang.

Itsessäni tahtoisin nähdä hiukan Gwyneth Paltrow'n piirteitä - toiveajatteluako?

Marinellalta löytyi kiva sivupohja.

Pitkä viikonloppu ihanien ihmisten seurassa. Hiusvärejä ja haalariörvellystä, irtoripsiä ja karaokea. Pihviä ja punaviiniä, pizzaa ja suklaajäätelöä. Elokuvaa dvd:ltä ja valkokankaalta, alelöytöjä ja hassunnimisiä drinkkejä, saunomista ja syvällisiä keskusteluja. Filosofointia lippisten asennoista, joessa kelluvia palavia joutsenia. Hyvää asiakaspalvelua, seurapelejä, nukkumista iltapäivään. Ja paljon muuta.

Harmi, ettei rakkaankaan ystävän sohvalla voi asua loputtomiin.

Huolimatta hiusteni nykyisestä punaruskeasta sävystä, kolme ystävääni on tällä hetkellä Facebookissa sitä mieltä, että olen "most likely to have a blonde moment". (Olen myös "most likely to correct your grammar", mutta sehän nyt ei tullut kenellekään yllätyksenä.) Viimeisin blondiushetki sattui tänään, kun päätin kokeilla tehdä pizzaa tällä reseptillä, tarkoituksena saada pohjasta rapea esipaistamalla se ensin ja sivelemällä sitten oliiviöljyä päälle ennen täytteitä. Öljyvaiheen jälkeen vain sain täydellisen ajatuskatkoksen ja unohdin välistä tomaattikastikkeen. Kastike päätyi sitten lopulta koko komeuden, siis täytteiden ja juuston päälle. Tuloksena siis hiukan nurinkurinen pizzatekele, joka kuitenkin maistui yllättävän hyvältä. Höyrysi vain hiukan normaalia enemmän uunista otettaessa. Nyt vain pitäisi patentoida tämä resepti ja keksiä sille vetävä nimi ja nousisin maailmanmaineeseen! Parhaat keksinnöthän ovat juuri niitä yksinkertaisimpia.

Niin, minäkin olen Facebook-addikti. Sehän on täynnä koukuttavia testejä ja sovelluksia. On myös kiehtovaa tutkia kavereiden ystävälistoja - kuka tuntee kenetkin ja mistä. Toisaalta minua myös ahdistaa se, miten identiteettiä olisi tarkoitus rakentaa yhteen webbisivuprofiiliin ja julistaa koko maailmalle, kenen kanssa nyt ollaan in a relationship ja ylipäänsä millaisissa väleissä kenenkin kanssa ollaan. Minullahan on aina ollut useita, toisistaan erillisiä ystäväpiirejä. Sopii tietysti miettiä, miksi tuntuu ahdistavalta koota ne kaikki samalle sivulle, eihän minulla periaatteessa ole mitään salattavaa. Tämä saattaa liittyä eilen mainitsemaani puolustautumistaktiikkaan. Jos maailmani koostuu useista, toisistaan riippumattomista rakennelmista, sehän ei voi koskaan kokonaan romahtaa?

Tänä aamuna kun lähdin töihin, bussipysäkin viereinen iso vaahtera oli pudottanut yhtäkkiä puolet lehdistään. Hetkeä myöhemmin alkoi myös sataa kaatamalla ja mp3-soittimeni arpoi matkamusaksi synkän mahtipontisia biisejä. Tuntui todellakin syksyltä, lokakuun ensimmäiseltä päivältä. Säätilassa oli jotain ironista symboliikkaa myös oman elämäni suhteen. Syksyisin ihmiset ottavat itseään niskasta kiinni ja aloittavat uusia harrastuksia. Vuodenaikojen muutokset antavat pontta myös henkilökohtaisten muutosten tekemiselle.

Viime viikkoina olen puinut normaalia enemmän ihmissuhdeasioita sekä omassa päässäni että ystävieni kanssa. Olen oikeastaan ensimmäistä kertaa tullut ajatelleeksi kokonaisuutena sitä, miten käyttäydyn ihmissuhteissa, minkälainen niiden elinkaari mun kohdallani on tyypillisesti. Mä ihastun aika helposti ja tuon sen myös ilmi. Teinivuosina kävi pari kertaa niin, että olin salaa kiinnostunut jostakin ihmisestä ja vasta pitkän ajan kuluttua kävi ilmi, että tunne olisi saattanut olla molemminpuolinen. Tämän jälkeen päätinkin kertoa aina suoraan kiinnostuksestani. Hiveleehän se ainakin miehen itsetuntoa jos ei muuta, ja antaa minusta rohkean vaikutelman. Suhteessa haluan edetä aika nopeasti, haluan jonkinlaisen viestin siitä, että se ihminen kuuluu yksin mulle. Se, mitä en ole oikein osannut käsitellä, on alkuhuuman laantuminen. Ihastuminen on ihanaa, sen tunteen kun saisi purkkiin talteen! Kun tulee aika, jolloin suhteen eteen pitäisi osata tehdä enemmän töitä, mä en osaa kohdistaa siihen keskittymistäni. Sen sijaan panostan omiin juttuihini, ikäänkuin rakennan alitajuisesti suojakuorta jo sitä ajatellen, että joudun siirtymään elämässä eteenpäin.

Sen, että olen jo useasti käyttäytynyt tämän saman kaavan mukaisesti, olen ihan oikeasti tajunnut vasta nyt. Se on saanut miettimään myös mitkä ovat taustalla vaikuttavat syyt ja mitä voisin menneistä oppia. Niistä ehkä lisää myöhemmin.

Universumi on täynnä ironisia sattumien kasaumia. Yksi sellainen oli eilisilta, kun itsetutkiskelun syövereissä angstaillessani molemmat exäni (siis ne kaksi merkittävämpää) ottivat yhtäaikaa yhteyttä. Exä 2:n kanssa olen säännöllisesti juttusilla, mutta Exä 1:lle en ole pariin vuoteen edes lähettänyt joulukorttia. Tuntui kuitenkin mukavalta, että oli tullut ajatelleeksi minua ja kyseli kuulumisia. On vaan jotenkin niin hassua, että tämä tapahtui juuri kun olin kelailemasta päästyänikin kelaillut molempia ja heidän kanssaan tekemiäni virheitä ja sitä, miten pystyn olemaan toistamatta niitä nyt, kun vastoin kaikkia odotuksiani muhun on jälleen iskenyt kamala epävarmuus ja vapaudenkaipuu.

Olen tosi onnellinen siitä, että molemmilla menee tietääkseni hyvin eivätkä muistele mua pahalla, vaikka pitkään epäilinkin myrkyttäneeni molemmat koko naissukupuolta vastaan. Exä ykkönen oli mun high school sweetheart, lukioaikainen poikaystäväni, jonka kanssa yhdessä muutettiin Tampereelle ja opeteltiin aikuisuutta. Se oli mun varsinainen ihmissuhdekouluni. Oltiin yhdessä, erottiin ja palattiin yhteen ainakin pari kolme kertaa, kunnes tuntui selvältä, että tarina oli lopussa. Exä kakkonen taas oli alunperin kaveri, johon eräänä keväänä huomasin ihastuneeni ja päätin valloittaa. Kesti pitkään, ennenkuin hän suostui myöntämään, että nyt seurustellaan. Sen jälkeen onnistuinkin sitten mokaamaan koko jutun kaikilla mahdollisilla tavoilla. Molemmilta olen oppinut paljon. Paitsi miehistä ja ihmissuhdetaidoista, myös pikkujuttuja, sanoja, näkemyksiä, jotka nykyäänkin ovat osa persoonaani, joita ilman en olisi itseni.

Nostalgian poluilta takaisin nykyarkeen palatessa olo on entistäkin (no pun intended) sekavampi. Kun yritän ajatella selkeästi, päädyn siihen, että mua on kohdannut kriisi sen johdosta, että elämä on niin pitkään ollut suhteellisen yllätyksetöntä. Mitä ihmeen elämyksiä mä oikein tarvitsisin ollakseni tyytyväinen? Vai voinko ikinä ollakaan?

Sejuttujostaenvoitäälläkirjoittaa. Se vaivaa edelleen ja estää näkemästä kokonaisuutta. Kiitokset kuuluvat ihanille ystävilleni V:lle ja S:lle, jotka ovat viime päivinä antaneet niitä neuvoja, joita en haluaisi kuulla vaikka tiedän että pitäisi.

Tuntuu, että kirjoitukseni vaativat nykyään sen loppukevennyksen. Ostin Andiamosta ihanat saappaat, vaivaiset 40 euroa.

Joo, siksi tätä kai voisi kutsua. Mulla on ollut aivan kummallinen olo koko viikon. Lähtölaukauksena olivat varmasti viimelauantaiset bileet, joissa oli uskomattoman kivaa. Sen jälkeen ei ole juuri mikään tuntunut miltään. Syynä on varmasti osittain se, että porukka ei ollut aivan sitä samaa kuin bileissä joissa yleensä käyn. Vaikka toimintaa löytyy tarvittaessa, tapaan tosi harvoin uusia ihmisiä. Lauantaista jäi päälle jotenkin sellainen fiilis, että tahtoisin palata edes hetkeksi jonnekin 5 vuoden taakse, kun oli vähemmän murheita ja vastuita ja muutenkin simppelimpää. Ja sai tulla ja mennä miten halusi perustelematta. Samanlainen olo mulla on ollut oikeastaan nyt viimeisen vuoden aikana näiden Englannin-reissujeni jälkeen. Aina niistä on kuitenkin jotenkin palattu entiseen arkeen onneksi.

Tämänkertaiseen kriisiin vaan liittyy paaaljon muutakin, josta en nyt voi kirjoittaa. Ehkä sitten, kun ajatukset selkenevät. Onneksi on ystäviä, joille voi vuodattaa hiukan avoimemmin.

Loppukevennys: tutkailin Google Analyticsiä ja havaitsin, että tähän blogiin on useasti päädytty hakutermillä "musta silmä". Joo, se paraneminen todellakin kesti sen viikon. Mutta se parani, vaikkei aluksi meinannut jaksaa uskoa.

Paraneekohan mustelma aivoissa?

Entä sydämessä?

Hyvä Tero!

Hyvä Einari!